Teksti: Jukka Partanen

Kuvat: Jukka ja Make

Syyskuussa 2014 ajoimme
polkupyörällä Zurchista Venetsiaan. Klassikkonousuja oli mahdutettu
päiväetapeille mahdollisimman paljon. Silloin, kun tuska hieman helpotti, oli
usein aikaa scouttailla maisemia mahdollisia laskulinjoja etsien. Yksi
tällainen hieno paikka syöpyi mieleen neljännellä osuudella Albula Pass nimisen
nousun korkeimmalta kohdalta. Sillon jo Maken kanssa tuumailtiin, että tänne
tullaan vielä uudelleen. Nyt 1,5 vuotta myöhemmin tuumailu toteutui. Albula
Passin laskulinjoja ei tosin päästy kokeilemaan, mutta lähistöltä löytyi
muutama Hutte ja paljon merkittyjä reittejä karttoja tutkailemalla.

Ennakkoon suunnitellulle reitille
osuisi muutama pätkä jäätiköllä, mikä olisi minulle aivan uusi kokemus.
Valmistelu siihen tapahtui täydentämällä varusteita erilaisilla tarpeellisilla
kihveleillä ja opettelemalla niiden käyttöä AP:n Vapaalaskijan jäätikkökurssilla. 

Matka alkoi keskiviikkona 9.3.
Perusleirin paikaksi valitsimme Zuoz nimisen kylän. Junalla matka taittui
reilussa 3 tunnissa Zürichin lentokentältä. Kylässä olimme puoli kahden maissa.
Pikaisen hotelliin kirjautumisen jälkeen olimme jo tunnin päästä hissien
ala-asemalla lähdössä katselemaan pikaisesti lumitilannetta ja ympäristöä.
Paikan rinteet olivat etelään päin ja lunta ei kyllä ollut kovinkaan paljoa,
vaikka raporttien mukaan olisi edellisenä viikonloppuna pitänyt tulla useita
kymmeniä senttejä lisää. Muutama asiallinen käännös saatiin kuitenkin
aikaiseksi rinteiden vieressä ja pahimmat pölyt jaloista. 

Jännitystä aiheutti flunssa, jonka
olin onnistunut saamaan edellisen viikon lopulla. Olo oli edelleen hieman
huono. Ihmeparantuminen seuraavaksi päiväksi oli toivelistalla.

Ensimmäinen varsinainen touraus
päivä alkoi aurinkoisena. Olokin oli minulla selkeästi parempi kuin edellisenä
päivän. Suuntasimme hiihtohissin kupeesta nousureitille Chamanna d’Escha
huttea kohti. Reitti oli löytyi helposti, mutta kovin montaa muuta hiihtäjää ei
näkynyt. Huttelle saavuimme ajoissa, vaikka mitään kiirettä omasta mielestämme
emme pitäneet. Lunta alkoi pikkuhiljaa olla enemmän mitä ylemmäksi pääsimme.
Piz Kesch edessä näytti massiiviselta. Onhan se alueen korkein huippu yli 3400.
Huttella yöpyminen oli minulle täysin uusi kokemus. Väkeä ei ollut kovin
paljoa, joten makuulaverilla oli hyvin tilaa. Ruoka oli kohtuullisen hyvää.
Tietoverkkojen puuttuminen aiheutti sen, että pelikortit piti kaivaa esiin ja
ajanvietteeksi harrastaa ihan face2face keskustelua.

Aamulla heräsimme ajoissa.
Aamupalan jälkeen jatkui matka ylöspäin kohti Porta D’Eschaa. Tiedossa oli
lyhyt bootpack harjanteelle, josta laskeuduttaisiin Keschin jäätikölle. Kartan
mukaan kiipeämistä olisi 70 m vertikaalia, mutta todellisuudessa sitä oli
paljon vähemmän. Jäätiköllä jatkoimme vielä ylös kohti Piz Keschin huippua.
Huiputus näytti kyllä sen verran pahalta, että jätimme väliin ja siirryimme
ensimmäisen kerran laskumoodiin. Lumi oli kovettunut päältä niin, että omat
taidot eivät riittäneet kunnollisten käännösten tekemiseen. Hieman alempana oli
onneksi vähän parempaa ja epätoivo hieman helpotti. Laskettelimme kohti Kesch
Huttea, mikä osoittautui varsin mukavaksi paikaksi. Ympäristössä olisi ollut
helposti saavutettavissa useita kivoja laskuja esimerkiki Pikku Kesch, jonne
olisi ollut 1,5 tunnin skinnaus. Flunssan jälkimeininki painoi minua kuitenkin
sen verran, että intoa ei enää riittänyt mäkeen lähtöön. Hytillä oli täälläkin
melko hiljaista, vaikka väkeä olikin jonkun verran enemmän kuin edellisessä
paikassa. Isäntä innostui kaivamaan vieraskirjaa esiin, kun kuuli, että olemme
Suomesta. Muutama viikko sitten oli vierailulla käynyt Hendrik Morkel. Pieni on
maailma. Ketään muuta suomalaista ei vieraskirjasta löytynyt.

Sääennuste näytti sellaiselta,
että lauantaina olisi hyvä keli ja sunnuntaina pilvistä. Aloimme suunnitella
laaksoon menemistä lauantaille ja kyselimme hyttimestarilta sopivaa reittiä.
Hän tiedusteli meiltä, että pidämmekö puuterista ja neuvoi reitin Piz
Porchabellan viereiseen solaan. Siitä edessä olisi pelkkää laskua alas
laaksoon. Reitti osoittautui todelliseksi helmeksi. Meidän lisäksi vain muutama
oli käynyt kokemassa reilun kilometrin vertikaalin puuterit. Kerran skinnasimme
pätkän takaisin ja herkuttelimme uudelleen löytyneillä laskutaidoilla.
Päädyimme pienen ryteikön läpi joen varteen, josta oli reilun 5 kilometrin
loivaa tasatyöntötreeniä alas tai ainakin niin kuvittelimme. Susauna nimisen
kylän kohdalla reitti katosi jonnekin ja aloimme ihmetellä, miten oikein
jatkaisimme. Emme ehtineet kaivaa karttoja esille, kun vanhemman puoleinen mies
keppiin tukien tuli paikalle ja alkoi meiltä kysellä, minne ollaan menossa.
Good timing oli vastaus. Hän oli kuulemma juuri lähdössä Zuoziin ja pääsisimme
hänen kyydillä kylille. Meillä kävi todellinen tuuri, sillä hiki siinä olisi
tullut ennen kuin asema olisi löytynyt.

Tiesimme, että laaksossa on
sunnuntaina massiivinen hiihtotapahtuma Engadin Ski Marathon, ja hieman
arvelutti hotellimajoituksen löytyminen. Olimme jättäneet siviilikamppeet
keskiviikon hotelliimme ja menimme sieltä kyselemään huonetta. Vastaanoton
nainen siinä tutkaili varaustilannetta ja sanoi, että on vain yksi huoneisto
vapaana. Saisimme sen tavalliseen huoneen hinnalla, onko OK? Olisi varmaan
pitänyt laittaa lotto vetämään!

Vaikka hotellit olivat täynnä, ei
kylillä näkynyt mitään liikennettä. Ravintoloita ei niitäkään ollut kovin
montaa. Kävimme siinä hotellin lähistöltä löytyneessä pizzeriassa. Pizzat
olivat maukkaita ja isoja. Kummaltakin meistä jäi puolet pizzasta mukaan
otettavaksi.

Hieno reissu ja uudestaanhan
tuonne on päästävä.